Elna Ronkainen: Hankasalmen kansallispuvun esittely

Elna Häkkinen osallistui Hankasalmen kansallispuvun suunnitteluun ja piti esitelmän puvun julkistamistilaisuudessa Kalevalan Riemuvuonna 1935.
HANKASALMEN KANSALLISPUVUN ESITTELY

Arvoisa heimojuhlayleisö
Harva kulttuurin tuote on ollut niin monien muutosten alainen kuin ihmisen puku. Siinä tulevat parhaiten esille erilaiset elämän muodot, maku- ja muotisuunnat sekä kauneuskäsitteet. Puku ilmaisee meille usein kantajansa iän, sukupuolen, suhteen avioliittoon, yhteiskunnallisen aseman, vieläpä uskonlahkon ja poliittiseen ryhmään kuuluvaisuuden. On vaateparsia, jotka vielä kertovat minä vuodenaikana sitä kannetaan, ja on vivahteita eri henkilöiden puvuissa, jotka ilmaisevat kantajansa luonnetta, sielun tilaa ja kauneustajuntaa.
Tällä kertaa tahtoisin kiinnittää arvoisan juhlayleisön huomion suokalaisen naisen vanhoihin kansallispukuihin ja erikoisesti niistä nuorimpaan: Hankasalmen kansallispukuun.
Kalvalamme kertoo 4 runossaan Ainon äidin sanoman tyttärelleen:
”Astu aittahan mäelle,
aukaise parahin aitta,
siell´ on arkku arkun päällä,
lipas lippahan lomassa,
aukaise parahin arkku,
kansi kirjo kimmahuta,
siin´ on kuusi kulta vyötä,
seitsemän sini hamosta,
ne on kuuttaren kutomat,
päivättären päättelemät,
soi silmkit silmillesi,
kullat kulmille kohota,
pane paita palttinainen,
liitä liinan aivinainen,
hame verkainen vetäise,
semp´ on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuisen koreat,
kautokengät kaunokaiset,
vaapukkaisena vaella,
ehompana entistäsi,
pääsi kääri palmikoille,
silkkinauhoilla sitaise.
niin tule tupahan tuolta,
astut aitasta sisälle,
sukukuntasi suloksi,
koko heimin hempeäki,
kulet kukkana kujilla,
parempana muinaistasi.”
Näistä säkeistä kuvastuu meille Kalevalaisen äidin kauneuden kaipuu, hänen toivonsa nähdä tyttärensä kauniina,
pukehissa puhtahissa,
valkehissa vaattehissa.
Ainon äiti rakastaa nuoren tyttärensä puhdasta sydäntä, arkoja ajatuksia ja vaistomaisesti hän haluaa tyttärensä puvunkin kuvastavan sisäistä kauneutta.
Toisaalta nuo säkeet kertovat meille, kuinka monivivahteinen ja rikas oli jo silloin Kalevalaisen neidon puku. On käyty jo pitkä kehityskulku kansallispukuasteelle saakka. Kansantieteilijät nimittäin selittelivät, että ihmissukujen ensimmäiset vaatetusesineet ovat olleet eläinten vuodat, puun kuoret ja kasvien lehdet. Alkeellisin kankainen vaatekappale on ollut suorakaiteen muotoinen vaippa, joka on yläpäästään kietaistu olan ja kaulan ympäri. Tällaista ovat käyttäneet esim. kreikkalaiset ja germaanit. Siitä jonkinlaisen jätteenä tavataan meilläkin vanhoissa kansallispuvuissa vaippoja, jotka kiinnitettiin toiselle olalle soljella ja nauhalla. Hautalöydöistä päätellen käyttivät vaippaa pakanuuden ajan lopulla Etelä-Savon ja Karjalankin naiset. Sen reunat olivat usein lankahapsuilla koristellut. Paita, joka on ensimmäinen varsinainen vaatekappale ihmisen puvustossa, lienee kehittynyt suorakaiteen muotoisesta vaatekappaleesta siten, että siihen ensin leikattiin päänreikä ja sidottiin vyötäisiltä. Myöhemmin ommeltiin tämän kangaspalan sivut kiinni käsireikiin saakka. Kaikkein myöhäisimpänä on tämä paita säilynyt Etelä-Karjalassa. Esimerkiksi Kaukolan naiset ovat käyttäneet mekkopaitaa vielä kirkkomatkoillaankin. Mutta paidan rinnalle ilmestyy kuitenkin yleiseksi hame jo myöhemmällä rautakaudella. Kun tällöin paidan alaosa tuli peitetyksi, valmistettiin se jostain huonommasta kankaasta. Mutta paidan yläosaa alettiin sen sijaan kirjoen koristella. Näin syntyivät naisten paidan yliset ja alaset ja ylisistä myöhemmin pusero.
Hame valmistettiin kahdesta kangaskappaleesta, joiden sivut olivat harvakseen yhteen ommellut, lankahapsuilla ja kirjouksilla koristellut. Nämä kappaleet yhdistettiin toisiinsa olalta hartuuksilta, jotka kiinnitettiin soljilla olan etupuolelle. Solkia yhdisti kaunis ketju, josta riippui tarve-esineitä, kuten puukkokukkaro, korvalusikka ym. Myöhemmin koristeltiin tämän hameen reunat ympäriinsä ja varsinkin helma. Arkipukuina käytettiin tavallisesti punaista hametta, mutta juhlapuku oli sininen punakirjavin reunuksin. Lähinnä tätä muistuttaa Aino-puku, joka on pääsemässä uudelleen arvoonsa äskeisten hautalöytöjen perusteella.
Keskiajan lopulla jakautui länsimainen vartalon verho, joka siihen saakka oli ollut mekkomainen, vyötäisten kohdalta kahtia, joten siitä syntyi hame ja röijy. Tämä tapahtuu ranskalaisen kureliivin vaikutuksesta. Röijy oli meillä aluksi kahdesta kappaleesta koottu, mutta lännestä päin tulevat muodot kehittävät sen meilläkin pian monisaumaiseksi liiviksi kiiloineen, körtteineen, klipsuineen, hakasineen ja nappeineen. Sarkaröijyjen kaulat avartuivat, paidan solki ja koristelu pääsivät esille, hihat jäivät pois, joten vaalean paidan ylisen hiha pääsi esille. Tällainen oli varsinaisen vartaloverhon kehitys aina kansallis- ja pitäjänpukuihin saakka. Näistä on meillä parhaiten säilyneet tiedot Etelä-Karjalan puvuista, jota vastoin Länsi- ja Keski-Suomi joutui lännestä tulevien vaikutteiden alaiseksi aikaisemmin. Viime mainittujen pukujen paikkakunnallisuus on tullut parhaiten esille naisten päähineiden avulla.
Jos seuraamme naisten hius- ja päähinemuotoja ajassa taaksepäin, oli alkuperäisin niistä avopäinen hajahapsinen nainen. Tämä tavattiin Länsi-Euroopassa vielä 1100-luvulla, mutta meillä Suomessa ja Itämeren maakunnissa vielä 500 vuotta myöhemminkin. Ensimmäisiä pään pukemistapoja ovat olleet hiusten lyhyeksi leikkaaminen ja sykeröille solmiminen. Sykeröt olivat hyvin erilaisia eri pitäjissä. Niiden muoto oli joskus kaarimainen, joskus vannemainen ja myöhemmin nuppimainen. Näitä erikoisuuksia tavoiteltaessa käytettiin valmisteluun useita apuneuvoja kuten nauhoja, rohtimia, koivun varpuja, nuppineuloja, spiraalikierteisiä metallinauhoja ym. Erikoinen oli niin sanottu säppäli, joka oli pään ympäri kulkeva verkanauha koristeltuna piikkimäisillä tinanastoilla.
Kaikki edellä mainitut hiusten laitteet eivät olleet varsinaisia päähineitä, ne eivät suojanneet päätä kylmältä ja sateelta, ainoastaan sitoivat hiuksia. Ja naiset halusivat avopäisinä näyttää, että he ovat terveitä ja nuoria kestämään ilman vaihteluita. Myöhemmin kehittyi kuitenkin varsinkin vanhemman vaimoväen päähineeksi huntu, joka oli neliskulmainen ohut palttinakangas. Sen yksi sivu kietaistiin pään tai sykerön ympäri, kolme sivua riippui taakse yli selän. Arkena käytettiin lyhyitä huntuja, mutta juhlapukuun kuului noin 1½ kyynärää pitkä huntu. Tämä sidottiin nuorilla päähän ensi kerran sulhastalossa hääyön jälkeen, jolloin hän meni näyttämään itseään miehensä vanhemmille kysyen, josko hän kelpaisi miniäksi. Tämän jälkeen ei saanut naitu nainen koskaan esiintyä hunnuttomana vieraan seurassa.
Hunnun seuraaja päähineiden sarjassa on tanu. Kangaskappale silloin pienenee, se varustetaan kurenauhoilla ja saumoilla, joten se mukautuu luonnikkaammin päähän. Pitsit ja kirjoukset antavat niille myös huolitellumman asun. Ne muistuttavat lähinnä meidän päiviemme myssypäähinettä. Tämän seuraaja ja sukulainen on tykkimyssy, suomalaisten kansallispukujen kaunis päähine. Siinä on kaksi pääosaa: paperikoppa, joka on verhottu silkillä ja itse tykki, jonka muodostaa kankaaseen kiinnitetty pitsi. Etnografit väittävät, että se polveutuu Maria-Stuart-bonettista. Meillä esiintyy tykkimyssy 1600-luvulla pappis- ja porvarisrouvilla, mutta kotiutuu rahvaan keskuuteen 1700-luvun alkupuoliskolla. Tästä kauniista päähineestä osattomaksi jää kuitenkin Karjalankannas ja Laatokan rantamat.
Käytännön vaatimana hameen hartuuksien kavetessa ilmestyy 1700-luvun alulla suomalaisen naisen pukuun vielä koreat kaula- eli hartialiinat. Kun ne olivat suuria, sanottiin niitä hupuiksi. Ne olivat valkoisia pitsireunaisia, värillisiä, villaisia ja silkkisiä. Aluksi ne kannettiin paidan katteena, toisissa pitäjissä liivin alla tai päällä. Ne voitiin sitoa kulmistaan edessä tai kiinnittää soljilla. 1800-luvulla kehittyy meillä silkkiesineistä erikoisesti kihlaesine eli kihlasilkki.
Mutta vaatimukset kasvavat ja kihlasilkin rinnalle ilmestyy pian sormukset, soljet, kaulakäädyt, helmet ja korvarenkaat. Näiden varhaisimmat muodot on tavattu jo rautakauden hautalöydöistä ja ne ovat olleet rautaketjuja, rahoja ja ristejä. Pääasialliset käätyjen valmistuspaikat olivat 1800-luvulla Vaasa, Loviisa ja Helsinki.
Vanhoista jalkineista mainittakoon hattarat, virsut ja paulakengät sekä Keski-Suomen kurpposet. Sukat kulkeutuivat tänne Salsasta käsin 1600-luvun alkupuolella. Naisilla oli tavallisin sukan väri valkoinen, sinisiä ja punaisia tavataan maan länsi- ja eteläosissa. Noin 150 nuotta sitten tunnettiin jo musta tanssikenkä, jossa oli soljet ja 1,5 tuumaa korkeat korot.
Löytyy vielä useita muinaisiin kansanpukuihin kuuluvia esineitä hauskoine historioineen, mutta täytyy ne ajan puutteessa sivuuttaa.
Muinaissuomalaisia kansanpukuja on esim. meillä’ tutkinut Theoder Schvindt. Hän julkaisi jo 1913 teoksen ”Suomen kansan pukuja” ja ” Suomalaisia koristeita 1894, mutta hänen työnsä jäi keskenvarhaisen kuoleman takia. Mutta huomattavimman työn tällä alalla on suorittanut professori U. Sirelius. Hänen toimestaan ilmestyi 1915 ”Suomen Kansanpukujen historia” tieteellisenä ja koko tätä alaa hallitsevana teoksena. Käytäntöä varten hän julkaisi vielä kahtena eri niteenä vuosina 1921–22 ”Suomen Kansallispukuja”. Siihen sisältyy värilliset kuvat puvuista sekä selostukset niiden valmistustavoista. Niissä on otettu huomioon nykyajan uudenaikaiset menetelmät kudonnassa ja työtavoissa. Nykyajan ihminen ei jaksaisi kantaa entisiä kansallispukuja juuri sellaisina kuin ne esiintyivät vuosisatoja sitten. Mutta professori Sireliuksenkin työ jäi kesken, paljon kauniita kansallispukuja jäi vielä julkaisematta, kun hänenkin täytyi siirtyä rajan tuolle puolen. Hänen työtään jatkavat nyt kaksi naista: nimittäin maisteri Tyyni Vahter ja taiteilija Greta Strandberg. He julkaisivat viime kesänä vihkosen, joka sisältää joukon Karjalan ja Kannuksen pukuja ja aikovat vielä jatkaa työtään ja julkaista yhä uusia tutkittuja pukuja. Nämä kaksi naista, tieteilijä ja taiteilija, ovat myös tutkineet tämän uuden Hankasalmen kansallispuvun, joka tänään julkistetaan. Hankasalmen kansallispuvun hanke sai alkunsa täkäläisen Martta-yhdistyksen toimesta. Kuinka sattuikaan, että juuri tänä vuonna, puvun oltua unohduksissa melkein vuosisadan, löytyi sen hamekankaan kappale turkin sisältä, jossa se oli ollut välivuoren vaatimattomassa asemassa. Sen löydyttyä heräsi ajatus kokonaisen puvun tutkimisesta ja sen toteuttamisesta juuri tänä Kalevala vuonna ja jos mahdollista, se aiottiin hankkia juuri näihin heimojuhliin. Hankasalmen Martta-yhdistyksen puheenjohtaja kunnallisneuvoksetar Ida Laitinen kirjoitti tästä kansallispuvun hankkeesta allekirjoittaneelle ja pyysi minua puolestani viemään asiaa eteenpäin. Minulle lähetettiin vanhojen ihmisten muistista kootut tiedot kirjeellisesti, samoin piirustetut kaavat tykkimyssystä ja hamekankaan palanen.
Saatuani edellä mainitut ohjeet ja tiedot matkustin viime helmikuussa Helsinkiin saadakseni siellä Kansallismuseon kansatieteellisen osaston asiantuntijain lausunnon, onko näillä Hankasalmelta saamillani alkutiedoilla mahdollisuus luoda uudelleen täkäläinen kansallispuku. Ensimmäisenä päivänä ei annettu vielä toiveita, mutta luvattiin syventyä asiaan. Toisena päivänä siellä käydessäni ilmoitti minulle maisteri Vahter, jonka toimeksi asia oli jäänyt, että Kansallismuseosta oli löytynyt alkuperäinen hankasalmelainen tykkimyssy ja vielä useita liivejä ja hartiahuiveja, jotka olivat olleet yhtenäisiä naapuripitäjän kanssa. Maisteri Vahter pyysi minua tulemaan vielä kolmantena päivänä museoon ja silloin valitsisimme taiteilijatar Greta Strandbergin ollessa kolmantena arvostelijana kaikesta löydetystä historiallisesta aineksesta, joka oli silloin käytettävissämme, sen Hankasalmen kansallispuvun, joka täällä nyt ensi kertaa esitetään. Hankasalmelaisten toivomuksen mukaan olisin halunnut pukuun kirkasvärisen liivin ja esiliinan, mutta maisteri Vahter vakuutti: ”Esiliinan muoto on vaikea määritellä, koska siitä ei ole säilynyt jätteitä näihin päiviin.” Hän luuli, että ne ovat voineet olla hyvinkin erilaisia ja niitä on käytetty arkioloissa, mutta juhlapuku on ollut esiliinaton. Liivin tummuuteen on taasen vaikuttanut herännäisyysliike, joka oli silloin ennen tämän puvun käyttöä 1830-luvulla levinnyt Savoon ja Keski-Suomeen. Herännäisyysliikkeen mukana hävisivät koreat punaiset värit kansan puvuista ja sijalle tulivat musta, tummansininen. Muuten piti maisteri Vahter hameen ja liivin sinistä väriä erittäin onnistuneena ja arvoa antavana tälle puvulle, ja koko hamekankaan löytämistä huomattavimpana seikkana Hankasalmen kansallispuvun luomisessa. Se hameenkappale, joka oli mukanani Kansallismuseossa, herätti siellä erikoista mielenkiintoa, ja se pyydettiin minulta museon kokoelmiin, sillä sellaista ei ollut onnistuttu aikaisemmin löytämään. Hameen raidoissa esiintyvä ruusunpunainen väri on hyvin harvinainen kansallispuvuissa ja sen perusteella saatettiin määrätä tämän puvun ikäkin. Tällaista värjäystä ei ole tunnettu ennen 1850-lukua.
Silkkihuiveja löytyy museon varastoissa useitakin kappaleita, jotka olisivat sopineet Hankasalmen pukuun. Näistä valitsimme kolmisin yksimielisesti kauneimman ja kirkasvärisimmän, se on peräisin Tukholmasta. Monet muut Sisä-Suomeen kulkeutuneet silkkiliinat ovat venäläistä alkuperää. Kun puvun kaikki osat oli valittu, lupautui taiteilija Strandberg laatimaan niistä asianmukaiset piirustukset, hän kun on tällaiseen työhön museossa hyvin perehtynyt.
Kun sitten viime maaliskuussa sain Kansallismuseosta asianmukaiset värilliset piirustukset Hankasalmen kansallispuvusta, lähetin ne täkäläisen Martta-yhdistyksen puheenjohtajalle kirjallisine selostuksineen, jotka myös sain museosta maisteri Vahterilta. Se kuului seuraavasti:
Nämä piirustukset ja selitykset kiertelivät sitten Hankasalmella muutamia viikkoja ja neuvottelun tulos oli, että 32 Hankasalmen kansallispukua uskottiin minun valmistettavakseni. Pidin tehtävääni kovin mieluisana, olihan kysymyksessä vanhempieni syntymäpitäjän kansallispuku, ja ryhdyin innostuneena työhön. En osannut silloin aavistaa, kuinka paljon vaikeuksia tielleni kertyi. Yhdenkään tehtaan villalankavarastoista ei löytynyt näitä värejä, joita puvun osissa tarvittiin. Tehtaat vielä vastasivat, että koko kevääksi on heillä jo työtä aikaisemmista tilauksista. Mutta erään Liljeroosin tehtaan huomattavan asiakkaan välityksellä sain kuitenkin tämän tehtaan tekemään poikkeuksen tilaukseni suhteen. Kuusi eri väriä ohuinta teollisuuslankaa luvattiin lähettää kahden viikon kuluttua. Mutta kun määräaika lähestyi, ilmoittikin tehtaan asiamies, että hameraidan punainen väri oli kokonaan epäonnistunut ja että se oli erittäin vaikea värjätä. Noin kuukauden kuluttua tilauksestani sain kuitenkin Liljeroosin tehtaalta lankalähetyksen, joka oli todella tilaustani vastaava. Liivikankaan valkosinisen katkoraidan värin värjäsimme itse Raumalla. Näin saatiin toukokuun alussa kuusi eri kangasta käyntiin Hankasalmen kansallispukua varten, nimittäin leveä hamekangas, kapea hamekangas, liivikangas, taskukangas, puserokangas ja hartiahuivikangas. Mutta kutojillekin ilmestyi usein esteitä, jotka viivästyttivät työn joutumista. Vanhat kutojat sairastelivat, nuoret neitoset sekaantuivat keväisiin lemmenseikkailuihin. Mm. ensimmäinen taskukangas vallan epäonnistui nuoren kutoja hajamielisyyden vuoksi, mutta sehän saatiin pian uusi. Ompelutyöt alkoivat heti, kun ensimmäiset metrit kangasta saatiin kangaspuista. Rinnan kutoma- ja ompelutöiden kanssa valmistui hopeaisia kaulakäätyjä ja silkkisiä tykkimyssyjä. Vielä tarvittiin puvun valmistajien joukossa nyplääjiä. Kävin läpi 18 raumalaisen nyplääjän pitsimallivarastot ennen kuin löysin sopivat tähän tarkoitukseen. Työn edistyessä otin vielä useita puheluita Kansallismuseoon maisteri Vahterille, keskustellen ja neuvotellen esiin tulleista pikkuseikoista. Näin valmistuivat ensimmäiset Hankasalmen kansallispuvun touko- ja kesäkuun aikana. Viimeinen viivytys pukujen lähettämisessä oli vielä neitosten otsanauhojen saanti. Jouduin hakemaan niitä 5 eri kaupungista ja ostin aina loppuun koko varaston.
Kun verrataan Hankasalmen kansallispukua muihin suomalaisten naisten kansallispukuihin, on se väreineen ja muotoineen hillitty ja kokonaisuus on ehyt ja kaunis. Liivi, hame ja tasku muodostavat kokonaisuuden ja erottautuvat silti toisistaan kapeine raitoineen, antaen vartalolle luonnollisen kauniit mittasuhteet. Valkoinen pusero piirtyy hohtavana tumansinistä liiviä vasten ja sen päällä keinuva hopeakääty on siromuotoinen ja symbolisoiva. Tykkimyssy on monen mielestä kaunein, mitä löytyy suomalaisissa kansallispuvuissa. Hohtavan valkea silkki pitseineen ja vaaleine kirjouksineen tuo mieleen morsiuspäähineen. Olisi suotavaa, että sitä enemmän käytettäisiin tyttöpolvessakin silkkinauhojen ohella. Neitosille kun ovat molemmat päähineet sallitut. Monivärinen silkkihuivi on tavallaan kirkas, mutta siinäkin on huomattavissa hillityn maun vaikutusta. Se rikastuttaa väreineen tätä pukua sopivalla tavalla.
Kun taasen tarkastelee pukua käytännöllisyyden näkökulmasta, on se siinä suhteessa aivan ensimmäisiä. Sinipohjainen liivi ja hame eivät suinkaan ole arkoja arkipäivienkään käytännössä, ja näistä aineista valmistettuna eivät tule kauhtumaan. Pusero on helppo puhdistaa ja tulee halvaksi varata näitä useampia. Ainoastaan tykkimyssy on arka pideltävä, mutta sen kauneusarvo ylittää koko sen pitohankaluudet. Silkkihuivi on soma hartioilla juhla- ja vapaahetkinä, mutta sen voi luonnikkaasti heittää pois toimeen tartuttaessa.
Näin on syntynyt Kalevalan riemuvuonna Hankasalmen uusi kansallispuku. Se on tällä hetkellä viimeinen puhjennut vesa kansallispukujen monihaaraisessa sukupuussa. Tänään tässä heimojuhlassa se uusitaan useana kymmenenä ensipainoksena. Sen kantajat tahtovat sen tuoda tänne kohonneen heimojuhlahengen vihittäväksi, ja me kaikki muut juhlaan saapuneet toivotamme sen keskuuteemme sydämellisesti tervetulleeksi. Me näemme sen ilmestymisessä hankasalmelaisten kunnioituksen esivanhempiaan kohtaan, rakkauden syntymäseutuun ja vanhan suomalaisen kulttuurin oikean arvioinnin.
Olkoon tämä puku hillityn keskisuomalaisen naisluonteen vertauskuva. Sen valkoinen päähine puhtaiden ajatusten symboli, sen hopeaiset sydämet kaulakäädyssä ilmaiskoot sydämen hyvyyttä ja epäitsekästä rakkautta. Lopuksi toivotan Hankasalmen kansallispukua kantaville naisille onnea ja siunausta tänään ja tulevaisuudessa suuren tietäjän sanoilla:
Varjele vakainen Luoja,
Kaitse kaunoinen Jumala,
Kaa´a maalliset katehet,
Ve´elliset velhot voita.
Ole puolla poikiesi,
Aina lastesi apuna,
Aina yöllisnä tukena,
paivällisnä vartiana,
vinon päivän paistamatta,
vilhon kuun kuumottamatta,
Pakkasen palelematta,
kovan ilman koskematta.
Aita rautainen rakenna
Kivilinna liidättele
Ympäri minun eloni,
Kahen puolen kansoani,
Maasta saaen taivohesen,
Taivosesta maahan asti.
Anna luoja, suo Jumala,
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain´ eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme
Suloisella Suomen maalla
Hankasalmella hyvällä.