Minun kansallispukupolkuni

Minun kansallispukupolkuni

Ensikosketuksen kansallispukuihin sain ollessani kansakoulun kolmannella ja neljännellä luokalla 1960-luvun alkupuolella. Ikääntynyt ja innokas opettajamme tutustutti luokkansa Kantelettaren maailmaan. Lausuimme runoja kaikissa koulumme juhlissa koko luokan toimesta. Opettajalla oli itsellään tietysti Munsalan kansallispuku ja osalla meistä oppilaista myös puku. Innokkaana käsityöihmisenä äitini halusi tehdä minullekin oman. Vuorelman tarvikepakkauksesta hän sitten ompeli Hämeen puvun, tietysti ajan mukaisen pussihihaisen lyhyen, lähes minipituisen. Mutta ”ah” niin kauniin. Lopputilkuista rakas nukkeni Anne sai oman pukunsa. Kyllä siinä kelpasi lausua ”Ohoh kultaista kotia, lämmin paita liinainenki, oman äidin ompelema…”.
Neljännellä luokalla jostain käsittämättömästä syystä saimme mahdollisuuden esiintyä myös Tamvision, nykyisin TV2, ohjelmassa. Lähetys tapahtui silloisen tavan mukaan suorana esityksenä entisen Frenkelin tehtaan tiloissa sijaitsevasta studiosta. Televisioita oli siihen aikaan harvoissa kodeissa, niinpä äitini ja isäni pääsivät kuitenkin naapuriin katsomaan ihmettä kun oma tytär on tv:ssa. Sittemmin puku olikin juhlapukuni kaikissa juhlissa kunnes kasvoin siitä ulos.
Kiinnostus perinnekäsitöihin ja kansatieteeseen alkoi opiskellessani Kuopion käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Oppejani pääsinkin toteuttamaan paikallisen käsi-ja taideteollisuusyhdistyksen palveluksessa. Kansallispuku tuli taas vuosien jälkeen elämääni niitä ja niiden tarvikkeita myydessä. 1980-luvun alussa pääsin sitten mukaan ensimmäiseen kansallispukuneuvoja-koulutukseen ja pian huomasinkin työnkuvani laajentuneen kansallispukukurssien pitoon. Mikäs sen mukavampaa kun opettaa perinnekäsitöitä kansallispukujen muodossa. Siinä työn ohessa valmistin omalle tyttärelleni parikin Hämeen pukua, niistä jälkimmäisen jo tarkistetun mallin mukaisena.
Pitkän työurani aikana kansallispukuneuvonta oli mieleisimpänä osa-alueena työssäni. Aitoihin kansanpuvun osiin museossa pääsin tutustumaan ollessani mukana Pirkanmaan ja Vesilahden pukujen tarkistuksessa. Omaa kansallispukua itselleni hankin pikkuhiljaa osa kerrallaan. Eihän siihen ollut kiirettä kun tarvittaessa saatoin käyttää työnantajan pukua. Harmikseni kiinnostus pukuihin laimeni 2000-luvun puolella, vaikka toiveenani oli niiden uusi nousu vielä työurani aikana. Eläkkeelle jäätyäni alkoikin sitten kiinnostus kansallispukuihin taas kasvaa Suomen 100-vuotisjuhlan lähestyessä. Itse saatoin keskittyä isoon haaveeseeni saada työn alla oleva oma pukuni päätökseen. Nytpä oli aikaa kutoa hamekangas pukuuni mökillä olevilla, mummuni vanhoilla kangaspuilla. Siinä kokonainenkesä kuluikin, kun Helena ” Kangasta kutovi, helma hieno helkytteli, niin se kiisi sukkulainen….” Kantelettaren runot taas muistuivat mieleeni.
Nyt tässä saan taas nauttia kansallispuvuista toimiessani parissakin kansalaisopistossa pukukurssien opettajana jakaen tieto-taitoani vielä uusille harrastajille. Tyttären tyttären kanssa olemme käyneet kesäisin kansallispukutuuletuksissa, hän äitinsä vanhassa Hämeen ja minä omassa Pirkanmaan puvussani.
Enpä olisi pienenä kansakoululaisena kansallispuvussani, Kantelettaren runoja lausuessani tiennyt, että kansallispuvut tulevat olemaan iso osa elämääni. Näin kansallispukupolkuni on kasvanut kansallispukutieksi.