Kansallispuku ja minä

Ensikosketukseni kansallispukuihin oli äitini Tuuterin puku 1, jonka hän oli saanut ylioppilaaksi tulonsa aikoihin. Hän käytti sitä monissa erilaisissa juhlatilaisuuksissa, myös viimeiseksi jääneessä , pojantyttären ristiäisissä, ja piti sitä hyvin kätevänä vaatteena, koska mahtui siihen myös raskaana ollessaan. Runsaat ristipisto- ja muut kirjailut tekevät siitä varsin näyttävän ja äiti saikin myönteistä huomiota ja minä ihailin sitä jo pikkutyttönä. Siis paljon ennenkuin saatoin edes aavistaa mihin vielä päätyisin aiheen parissa.
Noihin aikoihin(kaan) ei suurella yleisöllä ollut paljonkaan tietoa kuinka puku tulisi asustaa eli kengistä, käsilaukusta,koruista ja kampauksesta. Olen huomannut tämän vanhoista valokuvista, mutta pääasia on, että hän käytti sitä ja näin kylvi siemenen. Asiaa auttoivat myös kansallispukukuvastot; vaaleakantinen Alli Tourin kuvittama (v. 1952), tätä selasin usein ja ihailin, sekä värivalokuvin kuvitettuVuorelman, kannessa mustavalkokuva Sääksmäen juhlapuvun kankaasta, missä lasten puvut olivat ajalle tyypillisesti minimittaisia ja lyhythihaisia.

Ala-asteikäisenä päädyin alkamaan kansantanssiharrastuksen. Silloisessa ryhmässä esityksiin tarvittiin oma puku ja niin poikettiin kesälomalle mennessä Vuorelmalle. Silloin myymälä oli vielä tukevasti Lahden keskustassa. En muista millainen valikoima siellä silloin oli lasten puvuista ja oliko minulla itselläni minkä verran sanansijaa valinnassa, mutta päädyimme hankkimaan tarvikkeet ja ohjeet Viipurinläänin Pyhäjärven 2 pukuun. Isoäitini kotiapulainen, meille rakas ’täti’, ompeli sen niin taitavasti, että sitä saatoi pienillä muutoksilla käyttää monta vuotta. Aikanaan hameesta loppui pidennyksen vara ja lyhyet pussihihat eivät isolle tytölle sovi. Pidin puvustani ja niin teimme hänen kanssaan yhdessä aikuisten 3 mallin siitä. Lasten puku odottaa seuraavaa käyttäjää.
Tässä välillä olin jo saanut käyttää Tuuteria muutamissa esiintymisissä. Tosin siitäkin oli tarvinnut ottaa kaikki vara helmasta käyttöön ja tehdä esiliinasta pidempi.

Seuraava ’ihan oma’ puku ei tarkasti ottaen ole virallinen kansallispuku vaan sellaisen aikaisemman version mallin mukaan tehty. Tanssiryhmän ohjaajan aloitteesta kudoimme itse yhden satsin hame- ja liivikangasta. Moni ompeli itse puvun ja maalasi hartialiinan kukat, niin minäkin. Vanhaksi Espoon puvuksi 4 sitä nimitämme ja monen monta tanssikeikkaa se päällä on vedetty.

Vuosien varrella ’haaviin on tarttunut’ muutakin, jonkun verran kädentaitoja, paljon tietoa kansallispuvuista ja muutama puku.
Silloin kun äitini sai pukunsa hankittiin Antrean puku 5 hänen sisarelleen. Sitä en ole koskaan käyttänyt, paitsi yksittäisiä osia, sillä nuorelle sitä ei annettu ja sitten en siihen enään mahtunut. Ehkä veljentytöt kiinnostuvat joskus.

Isöäidiltäni sain jossain vaiheessa muovikassin, josta löytyi sekalaisessa kunnossa olevia osia Nastola-Asikkalan 6 puvusta. Koska olen häntä kookkaampi, vain hameesta sai korjattua käyttökelpoisen. Sitä olen käyttänyt tuunatuissa asuissa. Viime aikoina on kyllä käynyt mielessä koko puvun hankinta.

Setäni vaimolta sain vuosia sitten hänen omalta tätipuoleltaan (s. 1873) perimänsä Seiskarin 7 puvun. Tarkemmin sanottuna paidan, hameen ja sukat. Päänauhan ja korun hankin itse ja korjasin hameen itselleni sopivaksi sekä lisäsin paitaan kivijalan ja tein hankkipaidan. Paita on muutenkin omanlaisensa, sillä vain etukappaleeseen on tehty laskos, johon sinikirjottu koristenauha ja pitsit on kiinnitetty. Oman aikansa tuote tuo saatu kokonaisuus.

Sukulaisnaiselta sain keskeneräisen Sääksmäen 8 puvun, liivihameen, taskun, riipuksen ja paidan sekä pitsinpätkän, minkä unohdin pitkäksi aikaa. Tuolloin käytin päänauhaa, koska esityksissä oli kaikilla yhtenäisyyden vuoksi enkä tiennyt päähineiden käytöstä vielä kovin tarkasti. Tietoa on tullut lisää ja nyt minulla on sekä tanu että perusmallinen esiliina. Sääksmäen saaminen oli hyvä sattuma, sillä sukumme on kotoisin tuolta alueelta.
Sama henkilö myös välitti tuttavaltaan minulle Munsalan 9 puvun, tosin siinäkään ei ollut aikuisen naisen päähinettä, tuli silkkinauhat. Päähineiden päivitys nykyisten suositusten mukaisiksi kuuluukin tulevien töiden listaan. Rahoitus ja aikataulu ovat kylläkin vielä tuntemattomat.

Mummullakin oli kuulemma joku puku, mutta sitä en koskaan nähnyt enkä juurimuuta tiedä. Oliko se tuo Alavuden 10 kuoropuku vai onko kuvassa lainavaate?

Kansantanssiesitysten myötä olen saanut pukeutua myös muihin kuin omiin pukuihini. Seuran pukuvarastolta on tarpeen mukaan haettu milloin Rautu tai Sakkola, milloin Koivisto tai Munsala 11 tai useampi noista kun näytökseen on kuulunut puvunvaihtoja.
Tanssikeikoilta ja esityksistä riittäisi vaikka kuinka tarinaa, pukujenkin puolesta. Tyttösenä lensi kerran kenkä jalasta kesken tanssin, toisen kerran valuivat liukkaat silkkinauhat alas kaulaan ja pelkäsin, että tarttuvat toiseen tanssijaan ja kuristavat. Myöhemminkin sukat ovat valuneet ja sukkasiteet putoilleet, onneksi myös löytynneet, ainakin yleensä. Yhdestä kengästä alkoivat (vanhuuttaan?) pohjan liimaukset pettää kesken esityksen. Amerikkalaisille turisteille tanssiessa tartuin takatanssiotteen seurauksena Munsalan huivin hapsuista parini liivinnappeihin kiinni ja pakko oli vain riuhtaista itseni irti. Vahinko oli ilmeisesti varsin pieni. Koiviston hihathan suljetaan tupsupäisillä nyöreillä, jotka ovat myös vaarassa tarttua eri paikkoihin. Kun rusetti aukeaa, sitä ei niin vain saa kiinni kesken kaiken. Pukuvaraston puvut eivät aina istu kunnolla ja siksi mm olkaimet voivat valahtaa alas. Napit ovat vaarassa lentää irti tai nepit eivät pidä kun/jos vetää kunnolla henkeä ahtaassa puvussa. Unkarin matkalla puuttui yksi alushame, toisessa puvussa kun sellainen oli kiinni paidassa. Ruotsin reissulla katkesi Pyhäjärven paidasta soljen lenkki. Sain soljen viriteltyä kiinni hakaneulalla. (Ehdoton tarvekalu kaikille keikoille varuiksi mukaan.) Joskus on esityksen tanssien järjestys suunniteltu sen mukaan, että ensimmäisessä setissä tanssitaan siinä puvussa, minkä pukeminen vie eniten aikaa ja sitten vaihdetaan nopeammin päälle saatavaan jne. Lukemattomia keikkoja on takana ja silti tuppaa olemaan yleensä huoli siitä, että tuliko nyt varmasti kaikki tarvittava mukaan.
Puku päällä on marssittu kaduilla, niin Suomessa kuin maailmalla ja edustettu Suomea, Nuorisoseuroja ja/tai omaa ryhmää. Pukua on pantu päälle ja vaihdettu jos millaisissa paikoissa hienoista pukuhuoneista näyttämön takana harvaan pusikkoon kävelytien näköetäisyydessä, autossa ja auton takana sekä liikkuvassa linja-autossa, ylhäisessä yksinäisyydessä ja kymmenien tuntemattomien joukossa, hyvässä valossa hyvän peilin ääressä ja melkein täydellisessä pimeydessä.
Serkkuni hähin mennessämme huomasimme, että isältäni puuttui taskuliina. Mitäs siinä muuta, minä nykäisin alushameesta taskun irti ja taittelin sen korvikkeeksi. Täydestä meni.
Kansallispuku on myös keskustelun aihe tuntemattomien kanssa ja ihmiset kysyvät kuvauslupaa. Esimerkiksi kansallispukujen tuuletuksissa Esplanadin puistossa on muutamankin kerran saanut selittää mistä on kyse, yhtälailla maan’miehille’ kuin turisteille.

Kansallispuku on siis minulle tuttu juttu, vaikka opittavaa varmasti vielä riittää. Tietty hohde niistä on karissut tanssikeikkojen myötä, mutta silti ne ovat minulle arvokakkaita ja olen käyttänyt omiani juhlissa mm ristiäisissä, rippi- ja ylioppilasjuhlissa, häissä ja hautajaisissa, mutta en toki kaikenmaailman kissanristiäisissä. Toivon, että tulevat käyttöön jatkossakin.

Suomalaisten, myös miesten, tulisi olla ylpeitä tästä perinnöstä ja käyttää reippaasti ja enemmän kansallispukuja. Tietoa ja näkyvyyttä lisää, esim. tuuletuksia enemmän ja näkyvämmin. Asennekasvatusta ja pölyt pois.
Meillä on syytä ottaa mallia vaikkapa norjalaisista.