Jurvan puku

Kun savolainen äitini oli menossa tapaamaan miestään ( tulevaa isääni) rintamalle juhannuksena 1940, hän menomatkalla osti Hämeenlinnasta Vuorelmalta liikkeen kauneimman kansallispuvun. Se oli Jurvan puku, flammuraidat hameessa ja tummansininen samettiliivi. Äiti muisti aina mainita, että perheen kolmas lapsi, poika syntyi marianpäivänä 1941.
Minä synnyin sitten rauhan aikana 1946 perheen ensimmäisenä rautalampilaisena, missä sitten kasvoin ja kävin kouluni. Puku oli ahkerassa käytössä, äiti piti sitä paljon, sitä lainattiin paljon tanhuesityksiin, ja minä käytin sitä keskikoulu- ja lukioaikana paljon sekä juhlavaatteena että erilaisissa esityksissä.
Kun sitten opiskelujen jälkeen sain työpaikan Jurvasta ja asetuimme asumaan tänne, äiti toi ensimmäisellä vierailullaan puvun minulle sanoen, että kyllä tämä sinulle kuuluu, kun jurvalainen nyt olet.
Joskus 80-luvulla kansalaisopisto panosti kansallispukujen valmistukseen. Aluksi tein uuden puseron – tai lopulta kaksi ja uuden villakankaisen liivin. Minulla oli siis kaksi puseroa ja liiviä, mutta yksi hame. Kun sitten kudontapiirissä tehtiin hamekangasta, ilmoittauduin rohkeasti mukaan. Tosin en tiennyt kutomisesta mitään. Aluksi sain totutella kangaspuihin parin poppanaliinan verran. Kun oma kutomavuoro tuli, vietin kudontahuoneella 7 viikon ajan kaiken vapaa-aikani, puoliso hoiti kodin ja lapset. Mutta kangas tuli valmiiksi.
Seuraavana vuonna porukka kokoontui ompelemaan puvut. Viisas opettaja neuvoi, miten hameen vyötäröä voi muuttaa tarpeen tullen. Kerran olen joutunut jatkamaan. Äidin puku ei ole mahtunut vuosikymmeniin. Myöhemmin hankin vielä tykkimyssyn, mutta sen ostin valmiina.
Omaa pukuani olen tuulettanut paljon, kerran vein sen matkatavaroissa jopa Amerikkaan. Ystävän matkoissa puku on kyllä nähnyt maailmaa Filippiinejä myöten.
Liitän tähän kaksi kuvaa: mustavalkoisessa kuvassa istun kivellä Rautalammilla johonkin juhlaan lähdössä, värikuvassa poseeraan San Diegossa kahden kanadalaisen ratsupoliisin kanssa.