Kansallispuku, perintöpuku

Äitini Anna Elisabet (Anna-Lisa) Hjelmstedt (s.1908 k, 1993) nuorena lauloi Helsingin pitäjän kuorossa, Esiintymisasuna heillä oli pitäjän oma kansallispuku. Näinollen Anna-Lisa tilasi hamekankaan paikalliselta kutojalta mutta puseron reikäompeleineen ja esiliinan hän ompeli itse. Minulla ei ole tietoa valmistiko hän myös puseron lankanapit itse. Silkkiesiliinan kangas olisi ollut liian kallis nuorelle naiselle joten paksu musta satiini sai kelvata. Hapsut hän kuitenkin solmi silkkilangasta. Ystävätär leikkasi oman ruusuhuivinsa kulmittain kahtia ja antoi toisen puolikkaan Anna-Liisalle. Tykkimyssyä juuri kukaan ei kuulemma omistanut.
Äitini käytti Helsingin pitäjän pukuaan kuoron esiintymisissä, joista yksi tärkeimmistä tapahtui Tukholmassa. Puku oli ollut käytössä myös juhannus- ja muissa kesäjuhlissa.

Avioliiton solmimisen jälkeen vuonna 1935 puvun käyttö hiipui.

Myöhemmin puku kulkeutui äidin sisarelle Märta Margaretalle (s. 1917 k. 2001), joka oli jäänyt pysyvästi Ruotsiin sen jälkeen kun työnsä sotalasten saattajan oli päättynyt. Melko pian puku oli jäänyt Märtalle pieneksi mutta onneksi hän säilytti sen. Käydessäni tervehtimässä tätiäni joskus 1980-luvulla hän luovutti puvun minulle ja minä toin sen takaisin Suomeen. Puku oli sellaisenaan sopiva minulle, joskin hame pituuteeni nähden oli hieman liian lyhyt. Ei haitannut käyttöä sillä tiesin että perintönä kulkevien pukujen täydellistä istuvuutta ei vaadittu.

Lastemme kasvettua ja muutettua kotoa taloudellinen tilanteemme parani. Silloin minä rupesin selvittämään mahdollisuutta korjauttaa pukuani asiantuntijalla. Löysin helsinkiläisen naisen, jonka nimeä en ikävä kyllä muista. Hän oli erikoistunut kansallispukuihin ja restauroi ja korjasi mm. Kansallismuseon muinaisia vaatteita. Keskusteltuani hänen kanssaan ymmärsin, että olin löytänyt aarteen. Vein hänelle pukuni hameen, siihen kuuluvan taskun, puserosta irrottamani lankanapit sekä isoäitini Sanni Liisa (s. 1886 k. 1958) vintilä talteen otettujen luukkupöksyjen lahkeista purkamani virkatut kauniit pitsit. Pitsit liitettiin sittemmin alushameeni helmaan.
Ompelija hankki tarvittavat silkki- ja pellavakankaat. Saumat hän ompeli käsin lukuun ottamatta hameiden pitkiä suoria sivusaumoja.
Yhdellä sovituskerralla koin lievän järkytyksen. Hameen leveät laskokset oli poistettu! Sen sijaan hameen koko leveys oli rypytetty vyötärölle. Ompelija kertoi, että jossain vaiheessa 1900-luvun alussa hoikka silhuetti oli tullut muotiin. Silloin keksittiin kerätä hameen leveys muutamiksi leveäksi laskokseksi kuitenkin niin, että esiliinan alle jäävä osuus jäi sileäksi.
Hameen alkuperäinen rypytetty versio oli ollut tarkoitus tehdä käyttäjästä lihavan ja vauraan näköinen. Alushameita käytettiin joskus useita.
Nyt pukuna palautettaisiin alkuperäiseen malliin, piste.

Ompelija tiedusteli jos hän saisi hankkia mustaa verkaa ja ommella puvun kanssa käytettävän röijyn eli jakun. Suostuin siihen.
Röijyn kapeahkot hihat on vuorattu luonnonvärisellä pellavalla, joten puseron tosi leveät hihat eivät mahdu niihin Röijyn kanssa on siis pidettävä lyhythihaista puseroa, joka vaihdetaan pukuun kuuluvaan puseroon sisätiloihin mennessä. Tästä syystä röijyä tulee harvoin käytettyä niin kaunis kuin se onkin. ikävä kyllä.

Helsingissä sijaitsevasta Bragesta ostin valkoisen ruusuhuivin ja teetin silkkisen käsin kirjaillun punaisen tykkimyssyn pitseineen. Kenkäkaupasta onnistuin löytämään pukuun sopivat mustat kengät. Valkoiset puuvillasukat löytyivät myös normikaupasta.

Kaiken kaikkiaan puvun restaurointiin, röijyyn, huiviin, tykkimyssyyn ja kenkiin upposi hyvinkin kuukausipalkka, ellei ylikin. En koskaan koonnut kaikkia kuluja yhteen sillä puvun minulle antamaa iloa ja arvoa ei mitata rahassa.

Pukuni on ollut ahkerassa käytössä häissä, syntymäpäivillä, joulu-ja uudenvuoden aattoina, itsenäisyyspäivän kutsuilla, juhannuksina ja muissa juhlavissa tilaisuuksissa, Vieläkin se odottaa seuraavaa tilaisuutta päästä pukupussista pois ja käyttöön.

Kaksi käyttökertaa on painunut mieleeni. Yhtenä itsenäisyyspäivänä kun olimme mieheni kanssa menossa ystävien luo, puin puvun ylleni ja ennen lähtöä soitin iäkkään naapuripariskunnan ovikelloa. Ojensin heille kimpun valkoisia ruusuja kiitokseksi heidän molempien osallistumisesta maamme puolustamiseen sodissa. Liikutun vieläkin kun muistelen heidän reaktiota, ilahtuivat sekä kukista että puvustani.
Toinen kerta jäi erityisesti mieleen kun ystävättäreni kanssa 12.6.2000 pukeuduimme kansallispukuihimme, hänellä Kirkkonummen puku, Helsingin 450 vuotis-päivänä. Kuuntelimme aamulla kaupunginjohtajan puhetta, kävelimme Senaatintorin ja Kaupungintalon tienoilla sekä kiertelimme vanhoissa kortteleissa. Välillä istahdimme katukahvilaan nauttimaan lasilliset kuohuvaa ja vastailimme kysymyksiin puvuistamme ja opastimme turistipariskuntaa, joka oli ostamassa kansallispukua tyttärelleen USA:ssa . Useita kertoja jouduimme toimimaan valokuvamalleina. Huvittavinta oli kun ryhmä amerikkalaisia turisteja kameroineen kysyi ”Are you gypsies?”