Etelä-Pohjanmaan puku – äidiltä tyttärelle

Kansallispuvun käyttö liittyi minulla aluksi pelkästään kansantanssiharrastukseen; myöhemmin myös kansallispukukankaiden kudontaan, kädentaitojen opetteluun ja opettamiseen sekä käsityöyrittäjän ammattiin. Kun pukeudun tilaisuuteen Kuopion seudun kansallispukuun, koen savolaisuutta ja tunnen ylläni puuvilla-pellavaiset kankaat, vaalean sini-valko-pinkki värikokonaisuuden. Jos tälläydyn Etelä-Pohjanmaan kansallispukuuni, keskellä puna-musta-vihreää pehmeää villakangasmerta koen olevani suoraan osa äitini suvun jälkeistä elämänkaarta. Eri kansallispuvut synnyttävät ympärilleen omaa historiaansa, muistoja ja tilannekuvia.

Alussa pohjalaisuus vähän ihmetytti yläsavolaisen äitini pukuvalinnassa, sotien jälkeisen Suomen tilanteessa. Äitini oli ehkä 18-vuotias, kun hän sai Vuorelmalta tilatun puvun. Etelä-Pohjanmaan kansallispuku, ensimmäinen kuva äidistäni se yllä, on juhannuskoivun juurelta 1940-50-luvun taitteesta. Itse sain puvun käyttööni noin 14-vuotiaana, tanhutessani Kuopion Tanhuujien nuorisoryhmässä. Härmän puku unohtui laatikkoon vuosiksi, kun muut ”kivemmat” puvut ohittivat sen. Sain Etelä-Pohjanmaan puvun täysin omakseni 80-luvun alussa ja tanhuujien järjestämän kansallispukukurssin myötä sain kimmokkeen tehdä siitä kokoiseni, uusia paidan ja liivin, tuunata vähän hametta, huoltaa pukuni kunnolla. Härmästä tuli varsin pian mieluinen käyttöpuku keikoille ja juhliin. Sain siihen myös tykkimyssyn kaima-Tuulalta ja nyplätyn pitsin tyttökaverini äidiltä. Pari silkkihuivia toin matkassani Euroopan kierrokselta. Puvusta alkoi tulla ikioma.

Liivejä on nyt kaksi, ja kolmas odottaa ”keskeneräisten töiden iltaa”. Kutomani punaraidallinen kangas tuo aikanaan lisävaihtelua kansallispuvun ”palapeliin”. Elävä perinne on iloittelua, muuntautumista, puvun osilla leikittelyä, fiiliksen mukaista pukeutumista – uutta arkea ja juhlaa.

Kuvat puhukoot puolestaan, miten Härmän pukuni on muuntunut vuosikymmenten saatossa. Puku on ollut ylläni niin Kuopio Tanssii ja Soi -esityksissä, Kuopion kaupunginteatterin lavalla, joulujuhlissa, Helkatyttöjen runotuokiossa, kymmenissä tanssihetkissä, Suomi 100-vuoden kohokohdissa ja kansallispukutuuletuksissa. Perinne elää ja muuntuu tarvittaessa. Kansallispuvusta on moneksi – ei kannata jättää pukuja kaappiin pölyttymään!